Anttolan alue on kuulunut Savilahden eli Mikkelin pitäjään. Anttolan kartanon historia liittyy tiiviisti Anttolan kunnan historiaan. Baranoffit saivat vuonna 1608 läänityksen, Anttolan kartano, jonka tilukset ovat merkittävä osa Anttolan kunnan pinta-alaa.
Kirkon saaminen mahdollisti oman kunnan
Anttolan alueen kylistä kirkkomatkat olivat pahimmillaan neljästä viiteen peninkulmaa ja kestivät useita päiviä. Kirjelmiä oman kirkon tai kappelin saamiseksi Anttolaan olikin esitetty jo 1600-luvulta lähtien ja usein hankkeiden käynnistäjinä ovat olleet Anttolan kartanon silloiset hallitsijat. Vasta vuonna 1867 perustettiin Anttola rukoushuonekunta lähiseudun pitäjistä Ristiinasta, Puumalasta, Juvasta ja Mikkelin maalaiskunnasta. Päätös sattui suuriin nälkävuosiin eikä hanke edennyt. Vuonna 1869 kirkonkokouksessa päätettiin Anttolan rukoushuoneen kirkoksi siirtää juvalaisten lahjoittama vanha puukirkko. Itsenäinen seurakunta Anttolasta muodostui vuonna 1872 ja oma kunnallishallinto aloitti vuoden 1875 alusta. Tällöin kunnan väkiluku oli 2112 henkilöä.
Kirkonkylän muodostuminen
Anttolan kirkon rakentamisaikoihin Harvion ja Virjasen väliselle kannakselle oli sen lähiympäristössä vain muutama mäkitupa ja kauempana kartanon torppia. Anttolan kartano omisti koko Anttolan kylän alueen. Kirkonkylä laajeni 1800-luvun lopulla Kääriälän kylään, kun pappila rakennettiin sinne parin kilometrin päähän kirkosta. Pappilaan vievän rantatien varteen nousi Anttolan kirkonkylän ensimmäinen kansakoulu. Vuonna 1917 Anttolan kirkonkylän keskuksessa asui runsaat 450 asukasta. Pikku hiljaa kirkonkylä taloineen on levittäytynyt läheiselle Veeranvuorelle, Tiilisaareen, Pölkinlahden rantamaisemiin ja aina Hovinmäelle asti. Valtaosa taloista on omakotitaloja.
Vesistöt tärkeitä
Vesistöjä alueella on lähes 30 prosenttia pinta-alasta ja itäosissa vettä on jopa 50 %. Suurimmat saaret ovat Saukonsalo, Paajalansaari ja Piskolansaari. Anttolan halki on kulkenut vesireittejä monen suuntaan. Elämä vesireittien varrella vaikutti suuresti anttolalaisten elämään. Vesireittejä pitkin kuljettiin ja kuljetettiin tavaraa. Kirkonkylän eli laanin ranta näytteli merkittävää roolia Anttolan historiassa.
Kuntaliitos vuonna 2001
Anttolan väkiluku oli vielä 1930-luvulla yli 3000. Vuosituhannen vaihtuessa väki oli vähentynyt alle 2000 asukkaaseen. Palvelujen asianmukainen hoito niin pienen väestön veromarkoilla oli vaikeaa. Anttola solmi vuonna 2001 kuntaliitoksen Mikkelin kaupungin kanssa. Samaan liittoon tuli mukaan Mikkelin maalaiskunta. Anttolan historia itsenäisenä kuntana sai päätöksensä. Anttolasta tuli taajama – kylä Mikkelin kaupunkiin. Anttolan yhteisiä asioita hoitamaan perustettiin Anttolan aluejohtokunta.
Elinkeino metsästä ja vedestä
Anttolan runsaat vesitiet edistivät metsien hyötykäyttöä. Näissä metsissä hakattuja halkoja vietiin Viipuriin, Pietariin ja Helsinkiin asti. Halot rahdattiin lumikelien aikaan rannoille, joista ne lastattiin lotjiin eteenpäin vietäväksi. Myös tukeille oli runsaasti ostajia. Metsätyöt ja tukkien käsittely sekä vesien varteen kuljetus oli sekin talvityötä. Rantalaaneista tukit vieritettiin kevätkesällä veteen ja hinattiin lauttoina tai nippuina sahoille ja muille tarvitsijoille. Metsätyöt olivat merkittävä tulolähde anttolalaisille työmiehille ja metsänomistajille. Oma lukunsa olivat ns. Egyptin parrut, määrämittaan käsin veistetyt vientituotteet. Parrujen teko oli vaativaa ammattilaisen työtä, jossa anttolalaiset kunnostautuivat. Parrutkin kuljetettiin talven aikana rannoille odottamaan sulia vesiä ja lotjia, joiden avulla ne aloittivat pitkän matkansa Egyptiin.
Kalasta ja riistasta särvintä pöytään
Noin 9000 hehtaaria vettä on antanut oivallisen mahdollisuuden kalastukseen. Alun perin paikkakuntalaiset virittivät pyydyksensä omia tarpeitaan ajatellen, mutta laivaliikenteen alettua kalaa alettiin myydä läheisiin kaupunkeihinkin. Nuotta oli varsin yleinen joskin kallis kalastusväline. Yhteisomistus olikin tavallista. Nuottaa vedettiin käsin savolaismallisista veneistä tai rannalta käsin. Varsinkin muikkua saatiin runsaasti. Lainsäädännöllä pyrittiin säätelemään vesistöjen kalakantoja jo 1800-luvulla. Vuosisata sitten metsästettiin lähinnä riistalintuja. Jonkin verran saalistettiin myös metsien petoja sekä turkiksen että karjan suojelun vuoksi. Tapporahaa maksettiin mm. karhun, suden, kotkan ja jopa variksen metsästämisestä. 1800-luvun lopulla sai vielä käyttää jopa myrkkyjä saalistuksessa – joskus ikävin seurauksin.
Teollistumisen ensi askeleet
Käyttökelpoisen höyrykoneen keksiminen mahdollisti sahojen perustamisen virtaamattomien vesien ääreen. 1800-luvun lopulla Anttolan kirkonkylän rannassa aloitti ensimmäinen höyryllä käyvä saha. Kokkosenlahden saha kävi sekä vesi- että höyryvoimalla. Sahat olivat merkittäviä työllistäjiä. Ajalle on tunnusomaista, että saha seisoi vain, jos tukkien tulo keskeytyi. Palkat olivat mitättömät, mutta työväen elanto riippui niistä. Myllyjen käyttövoimana käytettiin sekä vesi-, tuuli- että höyryvoimaa. Suuri osa myllyistä oli kotitarvetta tai omaa kylää varten. Vuosina 1905–1915 Anttolassa toimi käsiteollisuuskoulu, jossa oli puu-, rauta- ja kellotyöosastot. Kello-osastoa pidetään Suomen ensimmäisenä kelloseppäkouluna. Puuosastolla lienee ollut merkittävä osansa Anttolan maineikkaan lotjanrakennuksen kehittymisessä.
Lotjat ja laivat
Vesitiet ovat olleet Anttolan ja lähiseudun tärkeimmät väylät niin ihmisten kuin tavaroidenkin kuljettamiseen. Lotjien kehittyminen kulki käsi kädessä puuteollisuuden kehittyminen kanssa. Sahat tarvitsivat kuljetuskalustoa niin sahattaville kuin sahatuillekin pölleille. 1700-luvulla kehitettiin ensimmäiset purjelotjat, jotka kuitenkin olivat kömpelöitä, hitaita ja vallitsevista tuulioloista riippuvaisia. Niitä käytettiin puutavaran kuljettamiseen Saimaalla aina 1900-luvun alkuun saakka. Ensimmäinen höyrylaiva Ilmarinen puksutteli Saimaalla vuonna 1833 hinaten perässään lotjajonoa Joutsenolle ja Lappeenrantaan. Höyrylaivojen voittokulku alkoi 1800-luvun puolivälissä. Vesistöjen varrella asuvista isännistä tuli lotjien ja höyrylaivojen isäntiä. Saimaan vesiliikenteen nousuun vaikutti höyrylaivojen yleistymisen lisäksi merkittävästi Saimaan kanavan avaaminen vuonna 1856. Myös Anttolan lähivesillä perattiin salmia ja kanavia, esimerkiksi Väätämönsalmi perattiin vuosina 1896–97. Anttolalaisten omistuksessa höyryaluksia seilasi vuodesta 1888 lähtien. Höyryliikenne käynnistyi ensin matkustajaliikenteenä, mutta jo 1890-luvulla lastiliikenne ohitti sen. Vuonna 1890 höyryaluksia oli muutaman kymmenen, vuonna 1911 jo lähes 350. Vaikka höyrylaivoja oli Anttolassa paljon, niin sitäkin tunnetumpi Anttola oli lotjistaan. Lotjapitäjän maine ei johtunut pelkästään anttolalaisten omistuksessa olevasta suuresta lotjamäärästä vaan anttolalaisten lotjanrakennustaidoista. Anttolassa rakennettiin vuosina 1890–1950 yli 150 lotjaa. 1900-luvun alkuvuosikymmenet olivat vesiliikenteen juhla-aikaa Anttolassa ja Saimaalla. Saimaan kanavan läpi kulki vuonna 1923 lähes 13 000 alusta. Liikenne Saimaan kanavalla loppui talvisotaan. Jatkosodassa kanava palautui vahingoittuneena takaisin, mutta vesiliikenne sen kautta oli murto-osia huippuvuosista. Jatkosodan myötä kanava sulkeutui pitkäksi aikaa ja tänä aikana viimeisetkin Anttolan lotjat ehtivät vajota Harmolanlahden pohjaan. Palanen lotjahistoriaa on kuitenkin jäänyt elämään Anttolaan, sillä Anttola-seura hankki omistukseensa 1993 vuonna 1938 rakennetun asuntolotja Loviisan. Anttola-seura kunnosti lotjan käyttökuntoon. Loviisa-lotja sai rinnalleen hinaajakseen Korpikallion suvulle kuuluneen höyryhinaaja Toimi II:n. Loviisa-lotja ja Toimi-hinaaja kuljettavat tilauksesta matkustajia Anttolan satamasta.
